Georgetown Universityn tähtipelaaja Sylita Thomas pelaa toista kauttaan Huiman koripalloammattilaisena. Sylita kirjoittaa kerran kuussa kokemuksistaan Washington Times –lehteen. Nyt Sylita aloittaa kolumnistina myös Sisä-Suomen Lehdessä. Ensimmäinen kirjoitus on käännetty ja muokattu amerikkalaiselle yleisölle suunnatuista teksteistä, myöhemmin Sylita kirjoittaa suoraan Sisä-Suomen Lehden lukijoille.—

Syksyllä 2000 palaan keskelle ei-mitään, neljän tunnin ajomatkan päähän Helsingistä. Tämä tulee olemaan kotini seuraavan kahdeksan kuukauden ajan. Syyskuussa minulla ei ole huonekaveria, ei televisiota, ei autoa eikä yöelämää. Mutta melkoisen hyvä suhde oranssiin palloon minulla on. Minulle maksetaan siitä, että pelaan koripalloa toista vuotta Äänekosken Huimassa.

Äänekoskella olen jonkinlainen pikkujulkkis. Piiloon en pääse, pistän kyllä silmään näiden pohjoisten ihmisten joukosta. Kaupunkilaiset suhtautuvat kuitenkin hyvin sallivasti vieraista kulttuureista tuleviin ihmisiin, tässä tapauksessa mustaan amerikkalaisnaiseen. Kadulla ihmiset sanovat ’Terve’. Se onkin yksi harvoista osaamistani suomen kielen sanoista. Onneksi useimmat suomalaiset puhuvat hyvää englantia, ja kun ovat luonnoltaan vähän pidättyviä ja hyväkäytöksisiä, koettavat saada vieraan tuntemaan olonsa kotoisaksi.

Tämä ei ole todellakaan mikään turmeltunut Washington D.C.. Suomalaiset noudattavat lakeja, suorastaan koomisuuteen asti. Täällä ei kävellä edes päin punaisia. Ihmiset saattavat seisoa risteyksessä, näkyvissä ei ole ainoatakaan autoa, mutta katua ei ylitetä ennen kuin sähköinen lupa on saatu. Minä taas olen amerikkalainen ja siten aika huoleton jalankulkija. Tämä heikkouteni saakin joskus osakseen ihmetteleviä katseita.

Eristyneisyys saattaa tuntua vahvana Suomen pitkässä talvessa. Enimmän aikaa on kylmää ja pimeää ja pikkukaupungissa ei nyt ole niin hirveästi tekemistä. Täytyy myöntää että ennen kotona käyntiä joululomalla podin välillä lievää koti-ikävää. Kaipasin Yhdysvaltoja, erityisesti sen energiaa, intensiteettiä ja asennetta. Kaipasin juuri niitä pieniä asioita, jotka kotona ovat itsestään selviä: yömyöhään ovensa auki pitäviä ruokakauppoja tai NBA:n ja yliopistosarjojen jokailtaisia korispelejä TV:ssä.

Joukkueeni valmentaja Mervi Nurmi on ehdotellut minulle 10-vuotista uraa Äänekoskella. En tiedä siitä, mutta joka tapauksessa joukkuetoverit, valmentajat ja kannattajat ovat todella saaneet minut viihtymään täällä.

Suomalaiset ovat rentoa porukkaa, hieman varautuneita mutta ystävyydessään lämpimiä. Heidän kanssaan on helppo olla. Suomalaiset pitävät huolta vain omista asioistaan. Kulttuurin henki on ’elä ja anna toisten elää’.

Kadulla voi kävellä yksin yömyöhään ilman pelkoa. Hyvin harvoin kuulee vakavista rikoksista, murhista, raiskauksista tai ryöstöistä, joista Yhdysvalloissa tulee tietoa tasaisesti viiden minuutin välein. Jopa opiskelukaupungissani Georgetownissa suositeltiin liikkumista vain ryhmissä ilta-aikaan.

Suomalaiset juhlivat itsenäisyyttään joulukuun kuudentena. Päivää juhlistetaan mm. laittamalla kynttilöitä ikkunoihin. Tällä kertaa itsenäisyyspäivä oli lumeton, mikä ei ole ihan tavallista. Tämä aika vuodesta on masentavaa monesta suomalaisestakin, koska valoa on niin vähän. Voin kertoa teille, että pimeys saattaa todella rassata! Päivänvaloa on vähimmillään pari tuntia. Auringon olen viimeksi nähnyt lokakuussa.

Mutta kaikkeen tottuu. Aika kuluu nyt nopeammin kuin viime kaudella, jolloin aloin jo marraskuussa pakkailla laukkuja joululomaa varten. Tekemistä riittää, sillä olen nyt aloittanut vapaaehtoistyön kirjastossa. Kirjaston